Haaveita ja haaksirikkoja

Psykiatri-neurologi oli siis luokitellut pään keikkumisen, silmien räpsyttelyt ja suun nykimisen dystoniaksi ja määrännyt tähän lääkitystä, jonka vaikutusta jäätiinkin toiveikkaina odottamaan. Myös kauan haussa olleen ja lopulta löytyneen psykoterapeutin sessiot alkoivat. Teoriassa tilanteen piti siis pikkuhiljaa alkaa helpottamaan. Mutta tuossakaan asiassa teoria ei vastannut käytäntöä. Vajaan viikon sisään tuli neljä käyntiä sairaalan ensiavussa alati pahenevien pään kipujen ja keikkumisten takia. Kipuja lievitettiin entiseen tapaan jo tutuiksi tullein keinoin eli osittain kiputiputuksen ja osittain relaksanttien ja joskus jopa rauhoittavien avulla. Noista käynneistä viimeisin tosin vierähtikin sitten parin viikon mittaiseksi neurologian osastolla. Siellä kiinnitettiin huomiota erityisesti huomattaviin lihasjännityksiin niska-hartiaseudun alueella sekä pohdittiin taas joukolla sekä dystonian että sarjoittaisen päänsäryn mahdollisuutta. Lopulta molemmat sairaudet katsottiin poissuljet

Suonensisäisesti tiputuksena tehty lääkekokeilu oli siis päättynyt kauheisiin poltteisiin ja sen takia keskeytetty. Olisi ollut uusien päätösten aika, mutta silti mentiin vanhalla kaavalla ja otettiin aikalisä eli vaimo siirrettiin ensiavusta osastolle. Koska lääkkeet eivät tuntuneet helpottavan kipuja eikä toisaalta mitään diagnoosiakaan oireille tutkimisista huolimatta ollut löytynyt, lääkärit tekivät tavallaan helpon ratkaisun ja kuuma peruna siirtyi polttavasta kädestä seuraavaan. Tehtiin lähete akuuttipsykiatriaan. Muutaman päivän osastolla makoilun jälkeen tulikin vierailukutsu sairaalan psykiatrin luokse, joka sattumalta oli myös valmistumassa neurologiksi. Jo aiemmin lääkärit olivat luokitelleet vaimon pitkittyneen kivun ja siihen liittyvien kohtausten ja elämää rajusti rajoittavien oireiden aiheuttaman turhautumisen ja alakulon saman tien masennukseksi ja ahdistuneisuudeksi. Ja tuo lähinnä muutaman kyselykaavakkeen perusteella, jossa hienovaraisesti kyseltiin eri tavoin, että

Joulu ja uusivuosi olivat siis olleet lähinnä henkilökohtaisia kärsimysjuhlia. Botox-kokeilusta purentalihaksiin oli kulunut reilu kuukausi ja hienoista suun avautumisen helpottumista ja suun alueen pientä nykimisen vähentymistä lukuun ottamatta pistoksista ei tuntunut olleen merkittävää positiivista vaikutusta. Ja nyt oli vuorossa uuden purentakiskon käyttöönotto, ja kisko saatiinkin varsin pienellä hiomisella suuhun sopivaksi. Hammaslääkäreiden mielestä kiskon piti paksuutensa vuoksi rentouttaa purentalihaksia kunnolla. Ohjeena olikin aloittaa heti käyttö öisin, tarvittaessa ja mahdollisuuksien mukaan myös päivisin. Vajaan parin vuoden sairastelun aikana oli jo kokeiltu monenlaista erilaista keinoa oireiden ja ennen kaikkea kivun lievittämiseksi. Uusien tutkimusten, hoitojen ja lääkkeiden kokeiluissa oli virinnyt useimmiten pienen pieni toivonkipinä paremmasta ja kivuttomammasta arjesta. Epäonnistuneet kokeilut olivat kuitenkin katkaisseet noilta haaveilta useimmiten siivet jo heti a

Uusina asioina olivat siis epäily sarjoittaisesta päänsärystä sekä ensimmäiset näköhäiriöt. Ja niinhän siinä sitten kävi, kuten vähän pelättiinkin, että kivut ja kiristykset vain lisääntyivät entisestään. Kaikki kotona otettavat lääkkeet, niin normaalit säännölliset kuin tarvittaessa sallitut lisälääkkeetkin, olivat käytössä eikä olo silti yhtään helpottunut. Tuli jouluaatto, johon yleensä mielletään kuuluvaksi kulkusten kilinää ja rauhallista puheensorinaa, joululaulujen sulosointuja, jouluaterian tuoksua, kynttilän valoa ja lahjapapereiden rapinaa. Sen sijaan tuona jouluaattona koettiin kuitenkin täysin erilaisia aistihavaintoja. Oltiin taas ensiavussa. Korvissa kaikuivat hoitajien kiireiset askeleet, monet erilaiset piippaukset ja epämääräiset örinät, ilmassa leijui yökkäysten ja ulosteiden lemu ja jo ennestään aristavia silmiä rasittivat räikeän kirkkaat neonvalot. Jouluaterian sijaan kehoa ruokittiin relaksanttipillereillä, suonensisäisesti kipulääkkeillä ja testailtiin vielä mask

Botox-pistokset purentalihaksiin oli siis annettu ja pistosten mahdollisten vaikutusten kerrottiin alkavan normaalisti näkyä noin parin viikon kuluessa. Ensimmäisten päivien aikana ei tullutkaan vielä mitään muutosta, mutta sitten alkoi tapahtua. Ja tuo muutos oli kaikkea muuta kuin toivottu. Purentalihasten, niskan ja hartiaseudun kireys lisääntyi ja kivut olivat niin kovat, että kotilääkitys ei auttanut vaan viikon sisällä piti mennä ensiapuun neljä kertaa. Välillä piti jäädä tarkkailuun myös yön yli. Hoitoina kokeiltiin kaikenlaista, tuttua kipulääketiputusta, relaksantteja, happihoitoa ja joitakin ihan uusiakin, lähinnä päänsäryn lievittämiseen tarkoitettuja lääkkeitä. Mikään ei kuitenkaan lievittänyt oireita kuin korkeintaan hetkeksi. Muutama päivä tuon tuskaisen viikon jälkeen oli vuorossa jo etukäteen sovittu käynti neurologian poliklinikalla. Taas kerran esitettiin epäily lääkepäänsärystä ja kysymykset lääkkeiden muista haittavaikutuksista lakaistiin maton alle. Ensi kertaa lää

Vaimon määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen hakemus oli siis hylätty, mutta onneksi liiton päivärahapäiviä oli vielä jäljellä. Ja teinhän toki myös itse palkkatöitä. Tuossa vaiheessa jo lyhennettyä päivää, välillä konttorilla, välillä kotona ja varsin usein myös sairaalassa, vaimon ollessa ensiavussa. Puhelinpalavereita lukuun ottamatta töitä pystyi tekemään suhteellisen hyvin myös sairaalasta käsin. Kunhan tiesi sopivan rauhallisen nurkkauksen, jossa välttyi uteliailta katseilta ja jossa oli edes jonkin matkan päässä pistorasia. Repussa olikin aina mukana läppäri ja sen sekä puhelimen laturi.  Ja tietysti se tärkein, riittävän pitkällä johdolla varustettu jakorasia, jotta useammalle laitteelle riitti virtaa. Ihmeen hyvin kaikki onnistui, vaikka töitä tulikin tehtyä pätkissä pitkin päivää. Onneksi oli joustava työnantaja ja ymmärtävät työkaverit. Ensiapukäyntejä oli siis alkanut tulla tihenevään tahtiin oireiden voimistuessa ja voinnin uhkaavasti huonontuessa. Vähän kulloinkin vuorossa

Vaimon vointi ei siis missään tapauksessa ainakaan mennyt parempaan suuntaan ja oireetkin vain lisääntyivät pikkuhiljaa. Viimeisimpänä huolta ja pohdintaa aiheuttivat nuo tahattomat silmien räpyttelyt. Arki oli satunnaisia ja lyhyitä helpotuksen hetkiä lukuun ottamatta välillä todella raskasta ja päivät luonteeltaan varsin harmaasävytteisiä. Stressi oli molemmilla kova, useastakin eri syystä. Jo aiemmin vaimo oli hakenut Kelasta sairauspäivärahaa ja saanut myöntävän vastauksen. Sairauspäivärahakauden lähetessä loppuaan työterveyslääkäri ehdotteli uutta työkokeilua. Kipupoliklinikan lääkärin mielestä töihin paluuseen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta vielä pitkään aikaan ja vaimoa neuvottiin hakemaan Kevasta määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä. Hakemus laitettiin vetämään ja se herätti toiveita päästä jatkuvasta pätkittäisestä sairasloman jatkamisesta tauolle edes joksikin aikaa. Byrokratian rattaat kuitenkin repivät nuo toiveet riekaleiksi ja vaimo sai hylkäävän päätöksen. Se toiveil

Käyntiä päänsärkyneurologille odotellessa oli edessä käynti suusairauksien poliklinikalla. Siellä testattiin aiemmin yksityisellä hammaslääkärillä teetetty ja myöhemmin lisääntyneiden kipujen vuoksi käyttämättä jätetty purentakisko. Kiskosta todettiin, että se ei oikein enää sillä hetkellä istunut kunnolla suuhun vaan selvästi keikkui. Tuolloin kiskon heilumisen syyksi epäiltiin sitä, että kisko oli ollut jonkin aikaa käyttämättä. Kiskon istuvuutta suuhun paranneltiin hiomalla. Ensimmäistä vaan ei todellakaan viimeistä kertaa. Paljon myöhemmin tuo tehty nopeahko johtopäätös kiskojen istuvuuden huonontumisen syistä osoittautuikin vääräksi. Mutta siitä lisää sitten joskus myöhemmin. Kiskojen hionnan lisäksi käytiin keskustelua purentalihasten botox-käsittelystä. Toistaiseksi hammaslääkärien mielestä oli kuitenkin parempi kokeilla ensin perinteistä purentalihasten fysioterapiaa, joten poliklinikan lähetteellä varattiin aika purentafysioterapeutille. Fysioterapeutin vastaanotolla todettiin

Menimme siis yhdessä tapaamaan päänsäryn ja migreenin gurua, professori Färkkilää. Hän kyseli ja tutki ja totesi, että vaimolla oli pään ja hartioiden alueella todella paljon lihaskireyttä ja useita trigger-pisteitä. Seisominen ja kävely olivat myös hieman epävarman ja huojuvan oloisia. Mitään varsinaista neurologista ongelmaa ei kuitenkaan todettu. Lääkkeeksi oireisiin määrättiin reilu kuuri kortisonia ja käskettiin mennä fysioterapiaan ja alkaa taas harrastaa reipasta liikuntaa. Samanaikaisten lääkkeiden kuorma siis kasvoi taas entisestään, hermokipulääkkeen vaiheittaisen noston ja nyt myös kortisonikuurin ansiosta. Lääkkeiden yhteis- ja haittavaikutukset askarruttivat, vaikka lääkärit vakuuttelivatkin kaiken olevan normaalin rajoissa. Huoli lääkkeiden negatiivisista vaikutuksista johtui siitä, että hermokipulääke oli jo aiemmin pitänyt kertaalleen vaihtaa. Lääkkeen vaikutus kun oli vähitellen kääntynyt ikäänkuin negatiiviseksi ja hermokipujen poltteet olivat vain lisääntyneet tunti

Puheen puuroutumisen ja kasvojen toispuoleisen kireyden vuoksi tehtiin pään TT-kuvaus, mutta syytä oireille ei löytynyt. Jo tuolloin olimme itse sitä mieltä, että vaimon varsinaisena ongelmana oli outo lihaskireys, ei mikään normaali päänsärky tai edes migreeni. Kun TT-kuvaus ei paljastanut mitään uutta, lääkärit päättivät kuitenkin turvautua migreenipotilaille hyväksi koettuun ja vaimollekin jo kerran kokeiltuun ja silloin vähän auttaneeseen keinoon. Annettiin taas suonensisäisesti lääke-coctail eli Färkkilän tippa. Kyseinen tiputus kestää normaalisti 12 tuntia ja tuona aikana nesteytys ja rauhallinen ympäristö olisivat tärkeitä. Noin sanotaan netissä olevassa ohjeessa. No, ihan kaikki tuo ei aina sairaalassa toteudu. Ainakaan se rauhallisuus. Oli kilinää ja kolinaa, piippauksia ja vilkkuvia valoja. Meluavia ja räyhääviä potilaita, joista osa jopa selvin päin. Ei siis mikään ideaali paikka pääkipuiselle. Mutta tuokin 12 tuntia saatiin yhdessä kulutettua, välillä torkkuen, suurimmaksi

Huuli pyöreänä siis ihmeteltiin osastojakson lopuksi saatuja ohjeita. Mutta mikäs auttoi. Ajateltiin, että ehkä ne lääkärit olivat kuitenkin diagnosoineet oikein. Paino sanalla ehkä! Parasetamoli jäi siis tauolle. Koska aiemmin saadut purentakiskotkon olivat tuntuneet vain pahentavan tilannetta, myös ne jäivät tauolle. Psykoterapeutin etsintä tarjolla olevista ehdokkaista oli haastavaa. Ensimmäinen rajoittava tekijä oli matka kotoa terapeutin luo. Vaimo kärsi jo tuolloin äänistä ja kaikesta tärinästä ja pienikin automatka provosoi lisää kipuja. Piti siis yrittää etsiä mahdollisimman läheltä kotia olevia terapeutteja. Jos joku osaamisen ja suuntautumisen puolesta sopiva terapeutti listalta löytyikin, niin törmäsimme siihen ongelmaan, että terapeutti ei ottanut uusia potilaita vastaan tai oli jossain todella kaukana kotoa. Kun sitten lopulta ensimmäinen sopiva terapeutti löytyikin muutaman kilometrin etäisyydeltä, niin tarkistusvierailu kyseiseen osoitteeseen paljasti aivan vieressä olev

Vaimo ensimmäistä kertaa makaamassa tajuttomana lattialla. Ensihoidon saapuminen, tarkistukset, vaimon herääminen pikku hiljaa. Nuo hetket, muistot ja mielikuvat ovat  syöpyneet mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Sairaalareissuhan siitä vaimolle tuli pariksi päiväksi. Syyksi tajunnan menetykselle arveltiin kipuja ja kipupiikkejä sekä verenpaineen vaihteluita. Kipuja sairaalassa lievitettiin ensimmäistä kertaa tiputuksella, annettiin Färkkilän tippa. Tiputuksen ansiosta tai ehkä paremminkin pelkän sinnittelyn vuoksi pärjättiin kotona pari päivää. Juuri ja juuri. Ja sitten oltiinkin jo taas ensiavussa kipujen yllyttyä sietämättömiksi. Tehtiin pään TT-kuvaus ja otettiin taas selkäydinnestenäyte. Mitään oireita selittävää ei edelleenkään havaittu. Ensimmäistä kertaa virallisesti todettiin vaimon ääniyliherkkyys. Sairaalalääkäri yritti myös tavoitella Kipupoliklinikan lääkäriä keskustellakseen kivunlievityksen lääkitysvaihtoehdoista, mutta turhaan. Tuntui, että sairaalan lääkäritkin olivat hieman

Niskan oireilu jatkui ja oikeastaan vaan paheni niin, että ensiavussa piti käydä niskakipujen vuoksi useamman kerran. Muutamien viikkojen aikana niskakivut vain yltyivät, ja lopulta ensiavussa päätettiin kokeilla radikaalimpaa ratkaisua kuin pelkät kipulääkkeet ja relaksantit. Päätetiin ottaa avuksi niskan puuduttaminen. Muistan hyvin, kuinka vaimon niskaan laitettiin ainakin omasta mielestäni varsin järeän näköisellä neulalla puudutusaineen ja kortisonin yhdistelmää. Ensi kertaa mainittiin myös botox-pistosten mahdollisuus. Puudutus auttoi muutamaksi päiväksi, mutta viikon päästä kipu oli taas yltynyt niin pahaksi, että piikitys uusittiin ensiavussa. Tällä kertaa annettiin kuitenkin vain pelkkä kipupiikki, mutta sen vaikutus oli niin lyhyt, että se kesti vain yön yli. Seuraavana aamuna tilanne oli sama. Koska ensiapuun ei yleensä oteta potilaita, jos terveysasema on vielä avoinna, suuntasimme terveysasemalle. Siellä annettiin hienoisen epäröinnin ja tarkistusten jälkeen uusi kipupiikk

Samaan aikaan vaimon kivut vain pahenivat, lähinnä niskassa. Tuli lisää käyntejä ensiavussa, vahvempia kipulääkkeitä ja relaksantteja. Varmuuden vuoksi käytiin silmälääkärissäkin, mutta silmien todettiin olevan kunnossa. Työterveyden puolelta tuli varalta passitus työterveyspsykologille, mutta sitäkään kautta ei löytynyt helpotusta. Pidettiin uusi työterveysneuvottelu ja sairaslomaa jatkettiin lisää. Ensimmäisistä oireista oli kulunut jo vuosi. Takana oli jo erilaisia lääkekokeiluja, useampi kuvantamistutkimus ja käyntejä eri alojen erikoislääkäreillä. Niskakivut pahenivat, joten päätimme kokeilla vielä jotain uutta. Hammaslääkäriä. Hakusessa oli nimittäin purennan tarkistus siltä varalta, että kivut varsinkin niskassa johtuisivat purennasta. Koska julkisen puolen hammaslääkärille olisi ollut pitkä jono, menimme yksityiselle hammaslääkärille. Ajan sai nopeasti ja tehdyn purennan tarkistuksen perusteella suositeltiin purentakiskoa, johon vaimo suostui. Jo muutamien päivien päästä kisko

Kyseessä oli siis TENS-teknologiaa eli iholle kiinnitettävien elektrodien kautta tapahtuvaa sähköistä hermostimulaatiota hyödyntävä laite. Hermojen sähköärsytyksen  luvattiin lievittävän kipuja ja jännitystiloja ja myös auttavan vapauttamaan kehon omia kipua lievittäviä kemikaaleja kuten endorfiinia. Saatujen ohjeiden mukaan kokeilussa oli useampia TENS-laitteen sisältämiä ohjelmia. Pieniä värinöitä, naputuksia ja kovempiakin koputuksia. Alussa laitteen käytöllä tuntui olevan hienoisia positiivisia vaikutuksia, mutta suhteellisen nopeasti nekin hiipuivat olemattomiin. Oireiden jatkuessa myös tutkimukset jatkuivat. Tuntui, että koko ajan piti olla menossa johonkin. Kaularanka magneettikuvattiin uudestaan, mutta mitään selittävää ei edelleenkään löytynyt. Työterveyslääkäri vaihtui ja piti käydä selittelemässä oireita ja tapahtunutta. Olin itse ollut välillä palkattomalla vapaalla vaimon tukena ja välillä tein lyhennettyä työpäivää. Joskus etänä, joskus toimistolla. Koko ajan oli huono om

Ikäänkuin joululahjan korvikkeeksi saatu sairasloma siis jatkui edelleen. Ikävä kyllä, niin jatkuivat myös oireet, sairaslomasta ja lääkityksestä huolimatta. Vuosi vaihtui ja tavallaan uuden vuoden merkiksi tuli taas yksi uusi oire. Korvat alkoivat soimaan. Oli sihinää ja kohinaa ja vinkumista. Ensin vain vähän, silloin tällöin, ikään kun harjoitellen. Mutta pikku hiljaa kohinaorkesteri oppi soittamaan yhä pidempiä jaksoja kerrallaan ja lopulta sulosoinnut soivat koko ajan, yötä päivää. Korvalääkärilläkään käynti ei paljastanut mitään syytä pään sisäiselle musisoinnille. Samoihin aikoihin, korvien musiikista riippumatta, vaimo sai lähetteen Kipupoliklinikalle. Virisi taas hienoinen toivonkipinä jostain viisauden ja parannuksen maagisesta lähteestä. Käynti Kipupoliklinikalla ei oikeastaan ollut normaalia lääkärissä käyntiä ihmeellisempi. Samat kysymykset, samat vastaukset, puolin ja toisin. Kehon jännitystiloja lievittämään ja tuottamaan mielihyvää ehdotettiin kuitenkin kokeiltavaksi uu

Sairasloma siis jatkui, samoin Ortonissa käynnit eikä pilleri-arsenaali ainakaan ottanut vähentyäkseen. Hyväksi todetusta Tempur-nukkumisergonomiasta huolimatta yöunetkin alkoivat huonontua satunnaisten heräämisten takia kivun puskiessa unen läpi, ja arkea sävytti tietynlainen tuskastuminen alati pahenevaan tilanteeseen. Kaiken kukkuraksi ja kirsikaksi kakun päälle järjestettiin jo jonkin aikaa ajatuksia, ennakkopohdintoja ja ehkä hienoista pelkoakin meissä molemmissa herättänyt sosiaalibyrokratian pakkotilaisuus.   Se ensimmäinen työterveysneuvottelu. Vaimolle ja minulle, meille ensikertalaisille, tilaisuus oli hieman hämmentävä. Olimmeko ikäänkuin tuomiolla vai todellakin saamassa jotain apua. No, se oli jotain siltä väliltä. Paikalla oli työterveyslääkäri, vaimon esimies sekä jonkinlainen hyvinvointikoordinaattori. Ja toki me vaimon kanssa, taas kerran yhdessä, kuinkas muutenkaan. Vaimon kivut ja kolotukset käytiin läpi ja todettiin, että työntekoa pitää ainakin kokeilla, toki tiety

Rullaava arki ja kohdilleen osuvat askelmerkit olivat siis taakse jäänyttä elämää. Sosiaalisten ja yhteisöllisten tapahtumien tilalle olivat tulleet erilaiset kohtaamiset lähinnä hoitohenkilökunnan eli lääkäreiden ja fysioterapeuttien kanssa. Vaimon hermopoltteet ja lihaskivut eivät hellittäneet vaan päin vastoin tuntuivat pahenevan. Niskassakin alkoi tuntua kipuja ja tuohon aikaan kokeilussa ollut lymfaterapia aiheutti pari tuntia hoidon jälkeen pahaa polttelua. Ihokin oli salakavalasti herkistynyt niin, että ihoa vasten pystyi pitämään vaan joitakin tiettyjä vaatteita. Kun painokin alkoi jatkuvan kipuilun ja huonosti nukuttujen öiden vuoksi tippumaan, työterveyslääkäri kirjoitti lähetteen hänelle entuudestaan tutulle fysiatrille, jotta saisi tältä mielipiteen jatkoa varten. Fysiatrilla käynnin seurauksena kipulaastarista luovuttiin ja otettiin käyttöön kipua lievittämään yksi lisälääke. Samalla passitettiin selkäydinpunktioon mahdollisen borrelioosin poissulkemiseksi sekä myös hermor

Sadut ja tarinat alkavat varsin usein sanonnalla "Olipa kerran" ja tuo pätee tässäkin tapauksessa, vaikka kyse on vain blogista. Eli, olipa kerran tavallinen perhe, jossa oli kaksi omassa paritalossaan asuvaa ja työssä käyvää keski-ikäistä aikuista. Perheen kaksi lasta, poika ja tyttö, olivat jo aikuistuneet ja lentäneet muutama vuosi aiemmin pois pesästä. Elettiin vuotta 2017. Kahden aikuisen arki rullasi normaalisti, käytiin töissä ja vapaa-ajalla harrastettiin. Käytiin uimassa ja vesijuoksemassa vähintään kolme kertaa viikossa. Käytiin lätkämatseissa, elokuvissa, konserteissa ja festareilla. Askelmerkit olivat siis aika lailla kohdillaan. Jonkin aikaa. Kuten arvata saattaa, eräänä päivänä tuttuja kuvioita sotkemaan saapui aivan yllättäen kutsumaton vieras. KIPU! Vaimon olkapää tuli kipeäksi. Kipu alkoi hyvin pienestä, tuntui ensin vähän kädessä siten, että käden liikeradat olivat hieman rajoittuneet. Ongelmia hoidettiin erilaisilla kipulääkkeillä, relaksanteilla ja fysiote

Olen jo vajaan vuoden verran julkaissut ajatuksiani ja tunteitani runoina blogissa " Vaarin varaventtiili ".  Kirjoittaminen vaimon kivuista ja kipuperheen elämästä on ollut yksi tapa lievittää stressiä, kun on pystynyt kertomaan ilosta ja surusta, rakkaudesta ja kaipauksesta sekä asioista, jotka ärsyttävät. Läheskään kaikkea haluamaani en ole pystynyt sovittamaan runon muotoon, ja välillä on tuntunut siltä, että olisi ollut kiva ihan vaan tuottaa vapaamuotoista tekstiä miettimättä loppusointuja tai sanojen rytmityksiä. Noista lähtökohdista päätin alkaa ainakin kokeilemaan normaalin blogin kirjoittamista. Kun olin tehnyt päätöksen uudesta blogista, pohdin kaikessa rauhassa, mistä ja millaisista asioista haluaisin kirjoittaa. Ja nimenomaan vielä niin, että blogin tekstit tyydyttäisivät ennen kaikkea minua minua itseäni. Lopulta alkuperäinen ajatukseni kirjoittaa omasta ja lähipiirin arjesta oli mielestäni se luontevin vaihtoehto. Jonkin aikaa mietin myös blogille nimeä, jok