Pessimisti ei pety

Joulu ja uusivuosi olivat siis olleet lähinnä henkilökohtaisia kärsimysjuhlia. Botox-kokeilusta purentalihaksiin oli kulunut reilu kuukausi ja hienoista suun avautumisen helpottumista ja suun alueen pientä nykimisen vähentymistä lukuun ottamatta pistoksista ei tuntunut olleen merkittävää positiivista vaikutusta.

Ja nyt oli vuorossa uuden purentakiskon käyttöönotto, ja kisko saatiinkin varsin pienellä hiomisella suuhun sopivaksi. Hammaslääkäreiden mielestä kiskon piti paksuutensa vuoksi rentouttaa purentalihaksia kunnolla. Ohjeena olikin aloittaa heti käyttö öisin, tarvittaessa ja mahdollisuuksien mukaan myös päivisin.

Vajaan parin vuoden sairastelun aikana oli jo kokeiltu monenlaista erilaista keinoa oireiden ja ennen kaikkea kivun lievittämiseksi. Uusien tutkimusten, hoitojen ja lääkkeiden kokeiluissa oli virinnyt useimmiten pienen pieni toivonkipinä paremmasta ja kivuttomammasta arjesta. Epäonnistuneet kokeilut olivat kuitenkin katkaisseet noilta haaveilta useimmiten siivet jo heti alkuunsa ja toivon rinnalle tai jopa sijaan oli kehittynyt tietynlainen varovaisuus edes odottaa mitään helpotusta.

Pessimisti ei pety!

Tuo oli ehkä sopiva kuvaus siitä ajattelutavasta, joka oli pikkuhiljaa alkanut juurtua takaraivoon kaiken koetun ja kokeillun jälkeen. Botox-pistokset eivät olleet tuoneet toivottua helpotusta. Migreenin kohtaus- ja estolääkkeistä, niin nenäsumutteista kuin monista erilaisista pillereistäkään, ei ollut saatu mitään apua. Ei myöskään sarjoittaiseen päänsärkyyn tarkoitetuista lääkkeistä. Toiveet upouuden purentakiskon suhteen eivät siis olleet mitenkään korkealla, pikemminkin päinvastoin.

Ensimmäinen yö uuden kiskon kanssa olikin järkyttävän kivulias.

Nukkuminen ei onnistunut edes lisäkipulääkkeiden avulla ja mielessä kävi, että oliko kiskojen sovituksen aikainen suun ja leukojen venytys voimistanut kipuja. Vai eikö lihaksisto jotenkin sietänyt leukojen uutta kiskon pakottamaa asentoa? Joka tapauksessa kivut olivat niin sietämättömät, että jälleen kerran oli hakeuduttava jo harmittavan tutuksi tulleeseen ensiapuun.

Lääkäri totesi vaimon kivut ja kasvojen toispuoleisen nykimisen sekä silmien räpsymisen. Hartioiden ja niskan lihakset olivat taas kosketusarat ja sängyltä nouseminen istumaan ja jalkeille kävi kuin hidastetussa filmissä. Kasvot olivat kuulemma aika ilmeettömät, hypomiimiset. Kaiken lisäksi ja meidän kummankin mielestä hieman yllättäen vaimolla oli myös kuumetta. Tulehdusarvotkin olivat koholla.

Hoitoina noihin aloitettiin taas tiputus, tällä kertaa jotain uutta, varsinaisesti epilepsian hoitoon tarvittavaa lääkettä. Lisänä toki kipulääkettä sekä koholla olleiden tulehdusarvojen vuoksi myös antibiootteja. Tunnit kuluivat ilman helpotusta, vaikka tiputusta toistettiin ja kipulääkkeittäkin annettiin lisää.

Koska mikään siihen asti kokeillusta ei tuntunut auttavan, muutaman konsultaatiopuhelun jälkeen päätettiin ottaa käyttöön jotain järeämpää. Kyseessä olisi siihen asti ensimmäistä kertaa vaimolle kokeiltava suonensisäisesti annettava lääke, jossa oli kuitenkin ainakin omasta mielestämme oltava varsin varteenotettavat varotoimenpiteet.

Sairaanhoitajan täytyisi olla vaimon vuoteen vieressä koko tiputuksen ajan tarkkailemassa vaimon vointia.

Tuo tuntui meistä molemmista aika lailla pelottavalta.

Mutta päätetty mikä päätetty, tuota oli ehdotettu ja sitä siis kokeiltiin. Uusi tippapussi kiinni letkuun, minä vaimon sängyn vieressä toisella puolella ja sairaanhoitaja toisella vaimon itse jännittäessä vuoteessa. Tiputus käyntiin ja jo parin minuutin kuluttua vaimo alkoi valittaa, että kainaloita ja nivusia poltti aivan kauheasti.

Se tiputus loppui siihen ja oli sanomattakin selvää, että se oli sen lääkkeen osalta viimeinen ja ainoa kokeilukerta.

Edellinen    Seuraava